Comfort Zone ja se ihmepaikka

Tiedättehän, kun somessa joku energinen, aktiivinen ja aina hyvännäköinen kaveri on juossut triplamaratonin, vaihtanut työpaikkaa ja mannerta, tai aloittanut uuden harrastuksen ja vartin päästä kirjoittanut siitä menestyskirjan. Sitten se julkaisee itsestään kuvan, jossa näyttää vielä tavallistakin upeammalta ja sitten tämän:

7717136134 e51afabe94 o - Comfort Zone ja se ihmepaikka

Siinä sitä sitten miettii päivästä riippuen, että onpa mahtava juttu ja kylläpä huomenna teen rohkean valinnan ja päädyn paperisilppusateeseen messukeskuksen lavalle, tai sitten jos on huonompi päivä, niin sanoo isolla äänellä omassa päässään että no voi #€%& ja varmaan. Itse kun poistuu mukavuusalueelta niin korkeintaan nolaa itsensä tai päätyy tekemään ilmaiseksi jotain hirvittävän työlästä ja turhaa hommaa. Tai molempia.

Sitten yhtenä tavallisena päivänä elämä ottaa napakan niska-perse-otteen ja nakkaa naamalleen kauas pois mukavuusalueelta.

Ei muuten tosiaan ole kovin ihmeellistä täällä comfort zonen ulkopuolella. Ei ole tapahtunut yhtään mitään taianomaista tai ihmeellisen voimauttavaa. Paikka on irronnut, kun on purrut kovaa hampaita yhteen ja tukka harmaantunut.

Niin siis sitä tulin sanomaan, että älkää uskoko kaikkea mitä somessa näette. Ja jos haluatte ihmepaikkaan niin miettikää ensin tosi tarkkaan.

Yksinkertainen ajatus hyvästä ja pahasta

Olen viime viikkoina lueskellut monien erilaisten medioiden kommenttiosioita ja ihmetellyt, miten joku jaksaa kommentoida itselleen täysin tuntemattomalle ihmiselle jotain todella kaunista ja toinen solvata mahdollisimman ilkeästi. Kyse ei voi olla netiketistä tai sen puutteesta, ei edes käytöstavoista. Takana on jotakin muuta.

Kun ihminen on sopivasti onnellinen, muut viihtyvät hänen ympärillään. Sovussa itsensä ja maailman kanssa oleva ihminen on muitakin kohtaan hyvä ja ystävällinen. Stressaantunut, surullinen tai muuten onneton jaksaa ehkä olla ystävällinen kohteliaisuussyistä, mutta ei jaksa kohottaa muita. Kun ihminen kokee jatkuvasti kohtaavansa vääryyttä ja vastoinkäymisiä, mitta täyttyy ja hänestä tulee vihainen joko itselleen tai ympäristölleen. Itseensä tunteensa kääntävä saattaa masentua. Se muihin vihansa purkava alkaa ilkeäksi.

Onko ihmisen hyvyys ja pahuus näin yksinkertaista? Mielen täyttävä tunne leviää ulkopuolelle ja jatkaa matkaa?

Ei varmasti, mutta arjessa se toimii. Se kommentointiosion tai palvelutiskin ilkeilijä yrittää inhottavuuksiaan viskelemällä saada pahaa mieltä pois itsestään, mutta saakin aikaan vaan tunteen tarttumisen toisiin. Ystävällinen tsemppaaja jakaa hyvää mieltä samalla tavalla omastaan.

Tähän yksinkertaiseen ajatukseen taitaa perustua koko hyvinvointivaltio. Pitämällä huoli niistä, joita maailma kolhii, heidän pahaa oloaan saadaan vähemmäksi ja se ei pääse leviämään. Maailman kriisialueilla on monta esimerkkiä siitä, mitä tapahtuu, kun kukaan ei auta, ja hätä ja viha saa rauhassa kasvaa. Epätasa-arvosta itää harmi, vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta versoo viha.

Arvatkaa mikä sai kommenttisuossa epätoivoiseksi?

Kun koulukiusaamisjutun kommenteissa solvataan toisia näppiksen täydeltä. Aihe herättää vaikeita tunteita ja seuraa sama ilmiö kuin aikanaan siellä koulun pihalla, tapahtumapaikka vain toinen, ja näin sokeita käytöksellemme me olemme.

Voi hyvin!

matt collamer 555626 unsplash 1024x683 - Yksinkertainen ajatus hyvästä ja pahasta

 

Photo by Matt Collamer on Unsplash

 

Rippikouluun vai ei?

Kotona oli vähän hiljaista, kun yksi laumasta vietti hiihtolomaansa rippileirillä. Napanuora kiristi ja ikävä kaihersi äidin sydäntä, mutta lapsella oli ollut hauskaa.

Poika on luonnontiedeluokalla ja todella kiinnostunut luonnontieteistä ja historiasta – ja pitää uskontoa täysin turhana kouluaineena. Rippikouluun hän ilmoittautui, koska muutkin, mutta kotona kritisoi perinnettä tiukasti. Ensimmäisten tapaamisten jälkeen keskustelimme vakavasti ihmisen vakaumuksesta ja sen kunnioittamisesta, ja teini ymmärsi hyvin, että alkuhartaus ei ehkä ole oikea paikka haastaa pappia tieteelliseen keskusteluun.

Olen ylpeä pohdiskelevasta lapsestani, mutta olin huolissani siitä, että hän loukkaa eri tavalla ajattelevia nuoruuden ehdottomuudellaan tai joutuu silmätikuksi uskontokriittisten mielipiteidensä vuoksi. Pelkäsin turhaan.

 

aaron burden 333062 unsplash 1024x771 - Rippikouluun vai ei?

Photo by Aaron Burden on Unsplash

Rippileiriltä palasi aurinkoinen poika, joka oli käynyt monia viisaita keskusteluja leirikavereiden, isosten ja leirin aikuisten kanssa. Leirillä oli pohdittu eettisiä ongelmia, ihmissuhteita ja seurakunnan roolia yhteiskunnassa. Ulkoläksytkin oli opeteltu.

Tyyppi repeili omille leirimuistoilleni, joissa luimme epätoivoisina Raamattua, suoritimme kokeita evankeliumeista ja lauloimme virsiä. Meille näytettiin selvästi, että on oikein laulaa virsiä, lukea iltaisin uskonnollista kirjallisuutta tai keskustella uskosta papin ja nuoriso-ohjaajan kanssa. Huonoa käytöstä oli pingiksen pelaaminen, uinti, käveleminen korpiteillä kavereiden kanssa tai muu yhdessä hengailu, erityisesti jos samassa joukossa oli sekä tyttöjä että poikia. Leirin lopuksi oli “leikki”, jonka nimi oli kristityn vaellus. Siinä piti silmät sidottuina seurata metsään sidottua narua ja tehdä “oikeita” valintoja, eli jos toisesta suunnata kuului rokkia ja toisesta virsiä, piti valita oikea suunta. “Väärin” valitsemisesta tuli jotain rangaistuksia ja niitä luettiin vielä ääneen leiritodistusten jaossa. Menetelmä ei saanut meitä pahiksia innostumaan uskosta, mutta jakoi seurakuntanuoret ja “tavikset” toisiaan kyräileviksi ryhmiksi.

Edistystä on tapahtunut! Hyvä kirkko!

 

sam carter 191161 unsplash 1024x769 - Rippikouluun vai ei?

Photo by Sam Carter on Unsplash

 

 

 

 

Lapsi tahtoo hupparin

Teinimuoti on jo kymmeniä vuosia muodostunut sillä tavalla, että esitellään erilaisia vaatteita keski-ikäisille ja katsotaan mikä malli saa ne kauhistumaan eniten. 2000-luvulla tämä ns. kauhistus ja pöyristys -efekti ei ole enää onnistunut tarpeeksi tehokkaasti, joten tehokeinoksi on otettu nollan lisääminen vaatteen normaalihinnan perään. Johan toimii.

 

Lukumukavuuden vuoksi perheessämme viimeisen vuoden ajan samanlaisina jatkuneet hupparikeskustelut tiivistetty yhteen:

-Kato tätä!

-Hyi apua kuinka kallis!

-Mut…

 

Tammikuussa:

-Nyt niitä huppareita ois tullut sinne nettikauppaan!

-Ai just se mitä toivot synttärilahjaksi?

-Joo kato!

Jo 2000-luvulla kestovaippojen Atlantin ylittävään nettikauppaan perehtynyt äiti havaitsee muutaman ongelman: jenkeistä toimittavan kaupan toimituskulut Suomeen (50 $) ja siihen lisättävät tullit (58 €) ja arvonlisäveron (129 €). Huppari valmistetaan Portugalissa.

 

Seuraavana päivänä:

-Tää toimittaa Euroopasta niin ei tuu niitä maksuja! Jos laitan tähän mun kaikki säästöt?

-Niillä saa tuon hupun.

-Mut synttärit ja jos laitan kaikki synttärirahatkin?

-MMmhhmm

 

Esittelen teinin hankintasuunnitelman miehelle.

-Siis mitä se maksaa? Ei helvetissä!

 

DHL toi juuri paketin ovelle. Onhan siinä sentään Mona Lisan kuva.

 

Ne toppahaalarit oli tosi halpoja.

off white - Lapsi tahtoo hupparin

kuvat: Off White

 

 

 

Kuka enää niiaa?

Aamun valo ei ole vielä ehtinyt lakeuden laidalle. Mereltä puhaltava tuuli katkoo pellonreunojen talventörröttäjiä ja kiillottaa routavaurioisten teiden jääpinnat sileiksi. Koulun pihaan liukuu potkukelkoilla lapsia.

Luokan edessä on rivissä enstex-takkeja ja talvilenkkareita. Luokassa pyörii kaksikymmentä ekaluokkalaista tukat pipon alla sähköistyneinä. Opettaja harmaassa hameessa, kauluspaidassa, käytännöllisissä nauhakengissä ja permanentissa astuu luokkaan. Kaikki vilahtavat pulpettinsa viereen seisomaan. Selkä suoraksi, kuuluva ääni: Hyvää huomenta, opettaja! Tytöt niiaavat, pojat kumartavat ja napauttavat jalkansa yhteen. -Istukaa, olkaa hyvä! Opettaja avaa Koraalikirjan ja polkee harmoonista päivän ensimmäisen virren.

Kaikki osaaavat toimia oikein. Syksyllä osa harjoitteli ryhdikästä kumarrusta ja reipasta pokkaamista. Tytöt opetettiin niiaamaan kauniisti: ei liian alas, ei peppu pitkällä, ei selkä mutkalla. Minä osasin jo. Mummua tervehdittiin kättelemällä ja niiaamalla. Elettiin 1980-lukua.

En muista koska olisin niiannut viimeksi. Vieläkö lakkiaisissa niiasin rehtorille? En muista.

Kuninkaalliset niiailevat syvään ja vaivalloisesti toinen jalka takana. Tasavallassa ei niiata, paitsi talouslehtien otsikoissa.

Vieläkö tyttölapsi pitäisi opettaa niiaamaan? Ei tarvitse. Koulussakin opetetaan kaikki kiittämään kumartamalla, mikä oikein onkin. Naisetkin kumarsivat niin kauan kuin korseteiltaan pystyivät. Kun muoti vaati aina vain kireämpää asua, kävi kumartaminen mahdottomaksi ja naiset alkoivat sen sijaan niiata.

niiaus - Kuka enää niiaa?