Työpaikkalounas ennen ja nyt

Aina joskus palaveri suuressa firmassa osuu mukavasti ennen lounasaikaa. Pääsen lounaalle sellaiseen aivan oikeaan lounasravintolaan, jossa voi valita haluamansa ruuan monesta eri vaihtoehdosta ja saa jälkiruokaakin. Mutta parasta siellä on se, että ei tarvitse jonottaa kuin hetki vain, kukaan ei etuile, itke, eikä heitä tarjotinta kohti kaveria. Ruoka tarjoillaan posliiniastioista, ja haarukat ja veitset on valmistettu tällä vuosisadalla. Laseista näkee läpi!

Joskus ruokaa ei edes tarvitse itse ottaa, vaan se laitetaan valmiiksi lautaselle. Jos pitääkin ottaa, niin koskaan jonossa edellinen ei hukuta tahallaan koko ottikauhaa sinne keittoastiaan tai yski räkäisesti perunoihin.

Pöydissä ihmiset juttelevat hillitysti kaikessa sovussa. Melutaso jää huomattavasti alle kuulosuojainten tarpeen. Kukaan ei laita huomaamatta suolaa toisen ruokaan tai vesilasiin. Edellinen ruokailija ei ole sotkenut koko pöytää voiveivällä, tai jos onkin, niin se on jo siivottu. Kukaan ei huuda, kukaan ei juokse. Kenenkään ei tarvitse keskeyttää ruokailuaan siksi, että naapuripöydän väki on tukkanuottasilla tai maitojonossa potkitaan nilkoille. Yhdenkään pöydän alla ei ole ketään vetämässä itkupotkukilaria.

Kukaan ei huuda naapuripöydästä voi vittusaatanaa.

Mikä arjen ihme!

Traagista tästä ilosta tekee se, että opettaja maksaa kouluruuasta “kaikilla herkuilla” vain kaksi euroa vähemmän kuin minä.

 

izzy boscawen 189582 1024x684 - Työpaikkalounas ennen ja nyt

Photo by Izzy Boscawen on Unsplash

Kun turvallisuus katosi

Marraskuinen aamupäivä on harmaa. Maassa lojuu kuolleita lehtiä ja märkää loskaa. Aamulla olimme vieneet pienen esikoisen autolla kilometrin päähän kouluun ja iltapäivällä on tarkoitus kävellä hakemaan häntä kolmen pikkusisaruksen kanssa. Vauva ja 2-vuotias voivat nukkua päiväunet vaunuissa. Lounas on juuri syöty, lapset leikkivät. Puhelin soi. Mies soittaa töistä, että uutisissa on jostakin ammuskelusta yläkoululla. Meidän kylän yläkoululla.

Olin jäänyt sieltä äitiyslomalle jo muutama vuosi aiemmin ja ensimmäisenä mieleeni tulee, että jotkut ulkopuoliset ovat ampuneet pihalla tai parkkipaikalla. Avaan netin enkä ymmärrä mitä luin. Joku on kuollut. Ampujan liikkeistä ei ole tietoa. Alueella olevia pyydetään siirtymään sisätiloihin.

Korvat menevät tukkoon. Kädet jääkylminä puen kolme pientä toppahaalareihin ja kannan autoon. Katseeni osuu naapuriin. Perheen mies on yläkoulun opettaja ja kotona on vaimo ja kolme pientä lasta. Samalla hetkellä naapurin ovi aukeaa ja mies astuu ulos posket valkoisina.

-Mitä tapahtuu? Tulin käymään kotona hyppytunnilla. Puhelin jäi autoon ja veli soitti vaimon puhelimeen…

En muista mitä muuta puhuimme. Ajamme peräkkäin kohti koulua. Sitä samaa tietä kuin joka päivä, sitä, jonka laidalla huojuvat ikivanhat kuuset. Lähempänä keskustaa välkkyvät siniset valot. Poliisi on sulkenut tiet.

tom sodoge 75723 1024x683 - Kun turvallisuus katosi
Photo by Tom Sodoge on Unsplash

Esikoisen koulun edessä seisoo jo muutama epätietoinen vanhempi. Joku tiesi, että ampuja on liikkeellä ja käskee mennä autoihin. Joku oli kuullut, että lapset pitää hakea sisältä. Koulun ovien edessä seisoo poliisi rynnäkkövarusteissa. Pihaan juoksee harmaan sumun keskeltä nuoria ilman takkeja ja sukkasillaan.

Ovelle on kolmekymmentä metriä. Jätänkö lapset keskenään autoon ja juoksen hakemaan vanhimman? Vauva itkee jo. Starttaan ja kierrän koulun sivulle. Joku huomioliiveissä kuuntelee asiani ja jää auton viereen siksi aikaa kun juoksen sisälle. Ovella on opettaja listan kanssa ja rastittaa vanhempien hakemien lasten nimiä. Oma lapseni pukee iloisena luokan edessä. Opettaja nostaa sormen huulilleen ja jatkaa iloisella ja reippaalla äänellä lasten kanssa juttelua. Kerrosta alempana saliin valuu kalpeita ja itkeviä aikuisia ja nuoria.

jilbert ebrahimi 33575 1024x683 - Kun turvallisuus katosi
Photo by Jilbert Ebrahimi on Unsplash

Autossa esikoinen katsoo silmät pyöreinä ympärilleen. Paloautoja, poliiseja, paljon ihmisiä, vieras setä avaa auton ovea. Tiet ovat jo niin tukossa, että pujottelen pyörätien kautta kotimatkalle. Käsistä alkaa mennä tunto, päähän sattuu. Vilkku, kaasu, jarru, käännä, kaasuta, puhu lapsille tavallisella äänellä. Mielessä huutaa huoli työkavereista ja koululaisista. Kuulen oman tavallisia juttelevan ääneni kuin ulkopuolelta.

Juoksutan lapset sisälle. Ovi kiinni. Kuulen kun joku lapsista avaa television. Ryntään laittamaan DVD:n pyörimään. Selaan vaivihkaa uutisia netistä. Kuolleiden määrä kasvaa koko ajan.

Tänään siitä on kulunut tasan kymmenen vuotta.

Seuraavana aamuna koko kylä heräsi epätodelliseen maailmaan. Armeija vartioi koulua. Osa teistä oli suljettu. Tiedotusvälineiden autoja oli joka puolella. Painostava hiljaisuus makasi musertavan raskaana kaiken yllä.

Enää koskaan ei mikään ollut kuin ennen. Arki voi hajota varoittamatta, repeytyä rikki ja raastaa ajan kahtia. Kaikki täällä tietävät, että vaikka aamu on harmaa ja tylsän tavallinen, voi olla, että huomista ei tule.

mike labrum 151765 1024x683 - Kun turvallisuus katosi

Kymmenen vuotta myöhemmin voin kertoa tämän kaikille. Muistojen terävät reunat ovat hioutuneet pois. Aamulla laitoin lapseni kouluun, tänä tavallisena aamuna, ja koko päivän aurinko paistoi kirkkaasti.

Mutta me muistamme heidät aina. Heidät, jotka lähtivät kouluun ja töihin eräänä arkiaamuna, eivätkä enää ole täällä.

Ensimmäinen kesätyökesä

Esikoiseni täytti tänä vuonna 16 ja ensimmäisen kerran haki tosissaan kesätöitä. Töiden hakeminen oli piinaavaa äidille, mutta kaksi haastattelua saldona oli loistava ja paljon odotettua parempi. 16-vuotiaita hakijoita on paljon, eivätkä nämä juuri peruskoulunsa päättäneet voi vielä työkokemuksellaan ja koulutuksellaan juurikaan erottautua.

Kun lapsi lähti työhaastatteluun, kävelin eteiseen perässä ja kalkatin supernopeudella välttämättömiä ohjeita, kuten että pitää sitten siellä kätellä ja katsoa silmiin.

-Hmph. Tiedän.

Sinne meni.

Olin mukanaelävänä ja rohkaisevana äitinä heti myös ovella vastassa haastattelusta palaavaa. Keksin noin kolmekymmentä kysymystä, esitin niistä ehkä kymmenen tärkeintä ja sain muutaman valaisevan vastauksen, kuten hmmhh, en muista, joo kai, ne sit soittaa.

Sitten ne toiset soittivat, että sinut on valittu, mutta ne toiset laittoivat myöhemmin meiliä, että sinut ON VALITTU. Siis ihana hämmästyttävä reipas lapseni sai kaksi kesätyötä. Molemmat olivat tietysti yhtäaikaa, joten vain toisen voi ottaa vastaan.

Aika mieletöntä.

Menin sitten seuraavaksi halkeamaan ylpeydestä.

Kunnes tajusin, että hän teki kaiken itse ja onnistui luultavasti kasvatuksesta ja ohjeistani huolimatta.

Entä jos töitä ei olisi tullut? No olisin ainakin antanut kieltoja ja hyviä ohjeita (eli rageillut) paljon enemmän valvomisesta ja pelaamisesta. Nyt kun on peruskoulu suoritettu, kesäduuni tehty ja opiskelupaikkakin taskussa, en yhtään viitsi naputtaa mistään, vaikka ehkä pitäisi.

Vai pitäisikö?

jump 1209941 960 720 - Ensimmäinen kesätyökesä
kuva: Pixabay

 

 

Kesätyöt -hot or not?

veeterzy 82538 1 - Kesätyöt -hot or not?

Viime vuonna 15-vuotiaalle ei löytynyt kesätyötä, eikä sitä vielä kauheasti etsittykään, mutta tänä keväänä 16 täyttävä etsii töitä jo tosissaan. Vaikka toisin luulin.

Aloin puhua kesätyön etsimisestä jo joulukuussa, koska tammikuussahan haut olisivat jo käynnissä. En saanut vastausta. Tammikuussa kalkatin aiheesta vähän väliä ja aloin hermostua: tällä menolla haut ehtisivät mennä ja hupsista keikkaa teini havahtuisi ensimmäisenä kesälomapäivänä työttömyyteensä. Googlailin silti mahdollisia paikkoja ja jatkoin papatustani. Hermostuin ja kilahdin. Pitääkö minun hakea sinne hänen puolestaan? Ehkä menen myös töihin, ettei herran tarvitse itse? Miten on, haenko palkan hänelle käteen vai jaksaako hän itse mahdollisesti tuhlata sen?!

Onneksi kilahdin ihan yksinäni, tai ehkä miehelle vähän avauduin, koska sitten ajattelin uudestaan.

Miten teini osaisi etsiä työpaikkaa tai hakea sinne, jos vain käsken tehdä niin? Koulussa on varmaan asiasta puhuttu, mutta koko työnhaun maailma on hänelle uusi. Ehkä voisin auttaa vähän.

Se toimi. Näytin, miten pääsee alkuun ja miten paikkoja kannattaa etsiä. Pojalla oli jo CV valmiina ja hakemustekstit syntyivät vauhdilla. Annoin muutaman vinkin siitä mitä mihinkin kannattaa kirjoittaa ja hakemuksia alkoi lähteä. Yksi soittokin on tullut, vaikka tiedämme molemmat että hakijoita on valtavasti enemmän kuin paikkoja.

Mietin hakurumban jälkeen, miksi itse olen aiheesta niin herkästi hiilenä? Menin itse ensimmäiseen kesätyöpaikkaani 14-vuotiaana ja jäin paitsi monista ikäisteni kesämenoista. Miksi haluaisin lapselleni samaa? Koska vaikka jotakin rantariemuja jäi ehkä kokematta, koen oppineeni töissä paljon. Ehkä minulle ei enää ole hyötyä hinnoittelukoneen käytöstä, mutta työyhteisössä olemisesta ja vastuunkantamisesta kyllä. Noista hanttihommakokemuksista on ollut myöhemmin hyötyä myös niiden ihan oikeiden töiden hakemisessa.

Entä, jos paikkaa ei tällä kertaa löydy? Muutama idea on jo.

tim mossholder 212029 - Kesätyöt -hot or not?

Mihin tarvitaan uusi blogiyhteisö Kublo?

Keski-Uudenmaan blogit eli lyhyesti Kublo on keskiuusimaalaisten sisällöntuottajien uusi yhteisö, joka avattiin niin yleisölle kuin hakijoillekin tammikuussa 2017.

Joulun alla ja hiljaisina pyhinä kuhisivat paitsi tontut myös meilit, kun Minnan kanssa kokosimme monista Kublo-pohdinnoista kestävää ydintä, jonka ympärille yhteisön olisi hyvä syntyä ja kasvaa. Blogiyhteisöjähän on jo vaikka kuinka, mekin molemmat kuulumme jo joihinkin, miksi siis vielä yksi?

Olipa kerran, lähes kaksi vuotta sitten, eräs pieni joukko Facebookissa. Heitä yhdisti se, että heidät oli valittu osallistumaan PING Helsinkiin, aivan ensimmäiseen vaikuttajamarkkinoinnin tapahtumaan ja ryhmässä sai esittäytyä muille jo etukäteen. Sieltä huomasin Minna Luoman eli Rouva Sanan, järvenpääläisen toimittajan, joka bloggasi mm. paikallisista kulttuuritapahtumista. Ne kiinnostivat ja lisäsin rouvan postaukset lukulistalleni.

PING -tapahtumassa satuimme tämän rouvan kanssa samaan lounaspöytään ja pääsin kyselemään Minnalta hänen toimittajan ja bloggaajan rooliensa yhdistämisestä ja näiden kahden maailman eroista. Pingissä tapasin myös valtavasti muita bloggaajia, vloggaajia ja instagrammaajia, ja ensimmäistä kertaa kunnolla tajusin, kuinka isoksi homma oli kasvanut. Kuulin todella inspiroivia tarinoita ja ajatuksia, ja kiinnostuin ilmiöistä blogien suosion ja varsinkin niiden markkinointivoimien takana.

Sana voimautuminen ei kuulu suosikkeihini, mutta se kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, joka valtasi koko jengin, kun pääsimme vertailemaan kokemuksiamme bloggaamisesta, somejulkisuudesta ja yritysten kanssa tehtävistä yhteistöistä. Juuri noin minäkin ajattelen! Mullekin kävi noin! Vau mikä idea!

Jotain siitä samasta hypestä tahdon Kublonkin tuovan jäsenilleen: vertaistukea, vinkkejä, uusia ideoita ja kavereita. Lisäksi haluan osaltani antaa keskiuusimaalaisille yrityksille tilaisuuden tutustua paikallisiin somevaikuttajiin ja vaikuttajamarkkinointiin. Vielä jos joku löytää kauttamme kiinnostavaa seurattavaa, tai innostuu itse kuvaamaan tai kirjoittamaan, niin aina parempi.

Paikallisuus on Kublon voima. Uskokaa tai älkää: kehä kolmosen takanakin on elämää, ja nyt voit mennä katsomaan minkälaista.

 

facekansi - Mihin tarvitaan uusi blogiyhteisö Kublo?