Tämä blogi oli hyvän mielen, ilon jakamisen ja hämmästelyjen paikka. Pääsiäisenä elämästä katosi yhtäkkiä ilo ja hyvä mieli, tilalle on tullut sumu ja selviytyminen.
Monta kertaa olen ollut painamassa Poista blogi -nappulaa, mutta koska on pakko jatkaa eteenpäin, tämä on paikka johon on turvallista palata. Maailmani on hajonnut. Tämä on yksi osa, joka pysyy.
Minä olen leski ja seison sen tavallisen ja turvallisen elämän raunioilla, joka joskus oli.
Photo by Blake Cheek on Unsplash
13-vuotias alkoi puhua muutama viikko sitten kesäautosta. Sellainen superhauska my summer car pitäisi saada, mielellään pian, ja erityisen hyvä se olisi nyt loka-marraskuussa, kun ulkona on huono sää. Mitä se puhuu?
Se oli peli, My Summer Car, jolla on tosi makeat ysärikotisivut. Taustalla pauhaavat parhaat ysärihitit ja pelin pointtina on koota Datsun 100A suunnilleen osista. Välillä voi käydä lähikaupassa tai ajella vain ympäriinsä, mutta pitää muistaa pitää perustoiminnoista huolta. Katsastusmies joko hyväksyy tai hylkää ajoneuvon kunnon, yleensä kai hylkää. Lähibaarissa saa pelata pajatsoa, maisema on tylsä, jos saa autostereot toimimaan, voi asentaa myös subbarit (en tosin ole ihan varma, mitkä nämä ovat, mutta näistä pojat puhuivat 1990-luvulla). Saunomaankin pääsee, ja halkoja hakkaamalla voi saada lisää rahaa ja tilata uusia parempia osia.
Ihanan nostalgista!
Mieskin olisi halunnut saman pelin, mutta se ei toimi missään työläppäreissä tietenkään. Tulossa on myös lisää toimintoja, kuten tarra takaikkunaan ja mahdollisuus tehdä kiljua ja myydä sitä.
Oi ihana nuoruus suomalaisella maaseudulla 1990-luvulla. Lapseni on haltioitunut.
Isompi teini kertoi, että toisin kuin voisi luulla, peli ei ole suosittu vain Suomessa, vaan sitä pelataan ympäri maailmaa. Mikä mahtava matkailunedistämismahdollisuus Suomelle: ysäripuisto, jossa saa ajaa kesäautoilla, saunoa, käydä tunkkaisessa baarissa ja vouhottaa tapella takalasso hulmuten.
Vuonna 2005 muutama terävä mutta ulkopuolinen sijoittaja huomasi, että pankkien pomminvarmat asuntovelkarahastot olivat jotakin aivan muuta kuin kuviteltiin. Kukaan ei halunnut nähdä totuutta, ja vaikka osa varmasti ymmärsi mitä oli tapahtumassa, ahneus ja vauhti sai jatkamaan edelleen.
Asuntolainoja jaettiin kaikille, koska kukapa nyt jättäisi sen maksamatta. Paitsi ehkä joku strippari, jolla on jo viisi taloa, mutta eihän sellaisia ole.
Leffan mainioin tyyppi on Michael Burry (Christian Bale), joka kuuntelee heviä ja itsepäisesti uskoo mahdottomaan teoriaansa asuntokuplasta. Häntä pidetään hulluna, uhkaillaan oikeusjutuilla ja vainotaan, mutta älykkö uskoo vain numeroihin, ei fiilikseen.
Nuoret autotallisijoittajat Charlie Geller ja Jamie Shipley saavat vihiä asiasta ja pörssimaailman jo hylänneen Ben Rickertin (Brad Pitt) avulla pääsevät mukaan peliin.
Loistonäyttelijät ja dokumentin keinoilla etenevä elokuva ei voi yllättää, koska me tiedämme jo miten kävi, mutta se losauttaa leuat auki esittelemällä täysin välinpitämättömät, aivottomat ja moraalittomat jepet asuntokuplan takana.
En juuri ymmärrä taloustermejä, mutta ei tarvitsekaan. Katsokaa ja kauhistukaa, pakatkaa rinkkaan säilykkeitä, nostakaa käteistä, ostakaa kultaa ja paetkaa metsiin. Niin minäkin.
