Elämä puolison kuoleman jälkeen

Minun mieheni kuoli vuosi ja neljä kuukautta sitten.

Sinä perjantaina hän nautti lomasta ja terassikahveista, tutki uuden kodin piirustuksia silmät loistaen, juoksi hakemaan unohtuneen maidon kaupasta ja osti lapsille miljoona suklaamunaa. Vitsaili värväävänsä koiramme käytösoppaaksi koiranäyttelyyn, jolloin koko halli olisi täynnä iloisia, mutta ympäriinsä sekoilevia heiluhäntiä. Asiallisesti paikallaan seisovien ja kauniisti rinkiä juoksevien koirien sijaan ne kiipeäisivät kaikki tuomareiden syliin ja nuolaisisivat nenää. Varasi keilavuoron itselleen ja pojille, meni päivälevolle ja kuoli.

Me muut jäimme mykkinä paikoillemme, täysikuu katsoi hiljaa kuinka kaikki muuttui ympärillämme.

Aurinko nousi ja laski, maa lämpeni ja kasvatti elämää, viileni, ja veti ylleen lumen ja jään, lämpeni taas ja puhkesi kesään. Nyt kesä kääntää selkäänsä ja suunnittelee lähtöä, mutta hän ei ole vieläkään palannut. Ei, vaikka odotin kauan. Ilahduin nähdessäni tutunnäköisen auton, junasta kiirehtivän pukumiehen, sinisen hupparin marketin IPA-hyllyllä. Ei se koskaan ollut hän. Alan ymmärtää, ettei hän palaa.

Tänäänkin tiskikone kolauttaa pesuaineen veteen, vaikka hänen kahvikuppinsa puuttuu. Auto pitää huoltaa, vaikka hän ei aja enää. Siirsin partakoneen pois ja piilotin partavesipullon laatikkoon sinisen hupparin viereen.

Elämä jatkuu, lapset kasvavat ja uusi koti kohoaa.

Silti oman mieleni talon hauskimmat huoneet on suljettu, verhot vedetty alas, kalusteet peitetty mustilla kankailla ja peilit käännetty seinään päin. Keittiöstä kuuluu ääniä. Siellä jatkuu pieni arkinen elämä. Sivupöydällä on laskuja ja murusia, tiskiallas likaisia astioita täynnä, mutta pöydän ympärillä kanssani istuvat ihmeelliset lapsemme ja meidän keskellämme on lautasella tuoretta pullaa ja maljakossa nuppujaan aukova ruusu.