Olen viime viikkoina lueskellut monien erilaisten medioiden kommenttiosioita ja ihmetellyt, miten joku jaksaa kommentoida itselleen täysin tuntemattomalle ihmiselle jotain todella kaunista ja toinen solvata mahdollisimman ilkeästi. Kyse ei voi olla netiketistä tai sen puutteesta, ei edes käytöstavoista. Takana on jotakin muuta.
Kun ihminen on sopivasti onnellinen, muut viihtyvät hänen ympärillään. Sovussa itsensä ja maailman kanssa oleva ihminen on muitakin kohtaan hyvä ja ystävällinen. Stressaantunut, surullinen tai muuten onneton jaksaa ehkä olla ystävällinen kohteliaisuussyistä, mutta ei jaksa kohottaa muita. Kun ihminen kokee jatkuvasti kohtaavansa vääryyttä ja vastoinkäymisiä, mitta täyttyy ja hänestä tulee vihainen joko itselleen tai ympäristölleen. Itseensä tunteensa kääntävä saattaa masentua. Se muihin vihansa purkava alkaa ilkeäksi.
Onko ihmisen hyvyys ja pahuus näin yksinkertaista? Mielen täyttävä tunne leviää ulkopuolelle ja jatkaa matkaa?
Ei varmasti, mutta arjessa se toimii. Se kommentointiosion tai palvelutiskin ilkeilijä yrittää inhottavuuksiaan viskelemällä saada pahaa mieltä pois itsestään, mutta saakin aikaan vaan tunteen tarttumisen toisiin. Ystävällinen tsemppaaja jakaa hyvää mieltä samalla tavalla omastaan.
Tähän yksinkertaiseen ajatukseen taitaa perustua koko hyvinvointivaltio. Pitämällä huoli niistä, joita maailma kolhii, heidän pahaa oloaan saadaan vähemmäksi ja se ei pääse leviämään. Maailman kriisialueilla on monta esimerkkiä siitä, mitä tapahtuu, kun kukaan ei auta, ja hätä ja viha saa rauhassa kasvaa. Epätasa-arvosta itää harmi, vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta versoo viha.
Arvatkaa mikä sai kommenttisuossa epätoivoiseksi?
Kun koulukiusaamisjutun kommenteissa solvataan toisia näppiksen täydeltä. Aihe herättää vaikeita tunteita ja seuraa sama ilmiö kuin aikanaan siellä koulun pihalla, tapahtumapaikka vain toinen, ja näin sokeita käytöksellemme me olemme.
Voi hyvin!
Photo by Matt Collamer on Unsplash
